Työ ei ota sujuakseen eikä kirjoittaminenkaan. Siksi viimeisestä jaarituksesta on niin kauan. Pian on euroviisut, mutta mitä siitä. Pian on äitienpäivä, mutta mitä siitä. Pian on kesä, mutta mitä siitä. Pian on kaikki päin helvettiä – tai kuraista pellon pahaista, kuten tällä pitäisi sanoa. Oikeastaan helvetti on täällä jo nyt, eikä se ole täynnä. Täällä mahtuu myös istumaan. Työtuoli odottaa.

Työtuoli seisoo jaloillaan kotona ja odottaa istujaa. Työtä on ihana tehdä kotona, kun ei tarvitse lähteä täyteen ahdettuihin busseihin tai juniin, ei kiireisten laumojen virtaan. Pirteätä tuoksua höyryävä kahvikuppi vain käteen, keittöstä kaksitoista askelta ja täällä sitä ollaan – työpaikalla. Paremmin ei voisi olla.

Ideaalin näkemyksen mukaan koti on kai paikka, jota ihminen (tässä tapauksessa minä itse) hallitsee haluamallaan tavalla. Koti on tila, jossa jokaisen ihmisen identiteetillä on paras mahdollisuus toteutua kullekin luontaisella tavalla: kotona jokainen voi ja saa olla oma itsensä. Siitä tietenkin voi keskustella ja väitellä, mitä ”luontaisella tavalla” tarkoitetaan, mutta jätettäköön se niiden huoleksi, jotka eivät luontaisesta tiedä pirujakaan.

Kodin pitäisi olla jonkinlainen turvasatama, jossa ei ole itsen ulkopuolisia uhkia. Kotiin pitää voida palata turvaan esimerkiksi palkkatyön alistavasta piiristä. Mutta mitä palatessa tapahtuu, kun koti on työpaikka ja työpaikka on koti? Ei mitään, koska silloin kaikki on työtä. Ihminen tekee sohvalla istuessaankin työtä. Työhuoneeseenkin on vain ne kaksitoista askelta.

Entä sitten työaika, jolloin työtä pitäisi tehdä? Ei onnistu. Silloin sivuaanet vaativat tekemään muuta. Ehkä vaatimukset eivät ole suoria, mutta niiden tarkoitus on kuitenkin vaatimuksen esittäminen. Niinhän me ihmiset teemme. Heitämme varmasti ja tietoisesti ilmeen, eleen tai puheenparren, joka on monitulkintainen niin, että vastaanottaja ei voi kuin hämmentyä ja ärsyyntyä. Me ihmiset olemme sellaisia. Kuka meitä voisi sietää? Ei ihme, että maailmankaikkeudesta ei vielä ole löytynyt muuta ”älyllistä” elämää.

Työ ei ota sujuakseen työaikana eikä vapaa-aikana, koska muuta emme tee kuin töitä. Pitäisiköhän tässäkin syyttää kapitalismia? Todennäköisesti.