Ja kuitenkin päätin ottaa askeleen suuntaan, jossa maa voi pettää koska tahansa ja talot romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ja kuitenkin tein niin, vaikka varoituksi sateli joka suunnasta. Ehkä olen idiootti. Toinenkin tie olisi ollut mahdollinen. Siihen risteykseen kävelen tuonnempana ja odotan sitä jo nyt. Mutta nyt suuntani on petollinen kevätjää, yli kahlattava joki, jonka syvyydeksi opaskirja sanoo puoli metriä, mutta heti ensimmäinen askel kastaa päälaen  niin, ettei voi olla varma, löytyykö pinta enää.

Ihminen tekee päätöksensä yksin. Yksin hän on myös kääntymisistään ja vilkuttamatta jättämisistään vastuussa. Yksin olet sinä ihminen, yksin, ja siten teet päätöksesi – paitsi silloin, kun on otettava huomioon myös pari muuta ihmistä. On punnittava plussaa ja miinusta, pohdittava, onko se nyt niin paha asia, jos päälaki kastuu, onko se niin paha asia, jos pinta ei enää löydy. Muutaman kuukauden kuluttua toivon, että näin ei ole. Toivon ainakin, että en muutu edeltäjäni kaltaiseksi. Hän ei enää suostu käymään kolmekymmenvuotisen sotansa areenalla, jonka hän on itse tuhonnut. Hän ei suostu, koska ei kehtaa. Hän tietää, mitä on tullut jätettyä tekemättä. Hän tietää, että kaikki on tekemättä. Siksi hänen on tulevasta asunnostani haettava viimeiset huonekalut ja roippeet pimeän aikaan, jolloin huomaamattomuuden mahdollisuus on suurempi kuin päivällä.

Ei käy sääliksi ihmistä. En osaa sääliä, jos omat mahdollisuudet on hukattu tekemättä jättämiseen, jos työpaikalla on käyty vain keräämässä eläkekassaa, jos muiden asiaan liittyvien ihmisten elämäkin on hukattu siinä sivussa. Ei käy sääliksi eikä pidäkään, sillä toinenkin tie olisi ollut mahdollinen. Todennäköisesti toinen tie tarkoittaisi myös sitä, että minä en nyt astuisi valmiiksi kuraisiin saappaisiin. Saappaat ovat ravassa, vaikka ne eivät ole pellolle vilkaisseetkaan.

Ehkä olen idiootti. Mutta maailma tarvitsee idiootteja, jotka suostuvat pesemään toisten idioottien pyykit