Tänään en pysty kirjoittamaan mitään. (Tämä kirjoitus tosin väittää muuta.) Työni ei ole vieläkään alkanut. Enkä tiedä, tuleeko se koskaan edes alkamaan. Kun lähes päivittäin puhelin huutaa korvaani takaiskuja, jotka eivät johdu minusta, mutta vaikuttavat ratkaisevasti työhöni, alkaa muutenkin alhainen intoni laantua.

Edeltäjän jäljet, tarkemmin sanoen edwltäjäni tekemättömyys, näkyy ja kuuluu nyt kaikkialla. Mihin tahansa menen, saan kuulla hänestä ikäviä asioita, joita en voi kuin uskoa. Kun hän vielä lisäksi haluaa minun tyhjentävän asunnon hänen ja puolisonsa tavaroista heidän puolestaan, olen valmis nimittämään ihmistä idiootiksi. Se hän todella on. Aivan kuin näkisin sen vasta ensimmäsitä kertaa. Omituista on, että oppilaitoksen omistajat eivät ole näiden vuosikymmenien aikana sanoneet juuta eikä jaata, vaikka homma on jo pitkään pitkään ollut pelkkää persliusua.

Tämän veran pystyin tänään kirjaamaan. Huonekalunsa he saavat raahata ulos itse. Ja sen hienoksi väittämänsä kaislamaton, joka on komistanut lattiaa jo sen aikaa, että madoillakin on lämmin koti. Jos asiat eivät muutu, olen muissa hommissa ennen kuin ehdin edes aloitta reksinä. Ehkä elämäni helpottuisi.