Jos ihminen alkaa käydä sietämättömäksi, kannattaa alkaa heitellä suusta sanoja. Tässä tulee muutama. Aloitetaan vaikka neljästä sanasta: en ole vielä töissä. Kaikki eivät sitä ymmärrä. Edeltäjäni, joka ei ole muutamaan vuoteen palkkansa eteen muuta kuin lukenut romaaneja, ymmärtää tätä kaikkein vähiten.

On lähes ratkiriemukasta, että hän ei suostu enää astumaan jalallaan paikkaan, jossa on viettänyt elämästään viimeiset runsaat kolmekymmentä vuotta. Hänen päätöksensä vältellä pian unholaan jäävää työpaikkaansa, johtaa hauskaan päätelmään: hei, sinähän voitkin siellä käydessäsi pakata meidän siellä vielä lojuvat tavarat laatikoihin ja toimittaa ne meille. Tuota, anteeksi mutta mikäs kuljetusfirma minä olen? Edes tavaroiden kaatopaikalle kuljettamiseen en viitsisi uhrata aikaa sellaisen hyväksi, jota tuntuu vaivaavan lorvikatarri.

Toinen hieno asia on asunnon kunto. Rehtori päätyy asumaan mukavaan asuntoon. Siihen, jossa asui myös edeltäjä. Kaikki olisi hyvin, jos edeltäjä olisi joskus tehnyt muitakin siivoamisen elkeitä kuin hinkannut löysästi edestakaisin pölynimurin suutinta. Pölypussi ainakin olisi kannattanut vaihtaa. Mutta laitostuminen saa ihmisessä ihmeitä aikaan: jos kukaan ei tee asioita puolestani, antaa nurkkien paskastua. Korkoa korolle ja paskaa paskan päälle. Siivoaminen, kuuraaminen, jää siis minun perheelleni. Pois pitäisi ensi töiksi viedä sänky, jossa on ollut sama patja yli kolmekymmentä vuotta. Jos talossa on homevaurio, niin se taitaa olla melko pientä.

Jos ihminen alkaa käydä sietämättömäksi, hänet kannattaa jättää huomiotta. Ainoa onni rehtorin asuntoon muuttamisessa lienee se, että tuskinpa tarvitsee edeltäjää omilla tiluksilla turhan usein tavata. Elämä on mahtavaa.