Ensimmäinen työviikko on takana. Punaviiniä maistellessa kirjaan talteen risut ja männynkävyt. Mitä siis tulinkaan tehneeksi? Yhtä ja toista, vähäsen myös kolmatta.

• Kannoin ulos edeltäjäni kolmekymmentä vuotta vanhoja huonekaluja. Esimerkiksi yli kolmekymmentä vuotta kokenut sängyn runkopatja pääsi viimeiselle matkalleen – jätelavalle. Sillä patjalla ei nukkuisi yötään edes paikalle eksyvä pultsari. Ei ihme, että edeltäjäni valitteli joskus selkävaivoja.

• Kaadoin talon kulmalla hoitamattomana villiintyneen kasvin, jonka nimeä en tiedä. Tuntematon rumilus, jonkinlainen erityisen suuri pensas kai, oli vuosien mittaan päässyt levittäytymään niin laajalle, että väkisinkin tuli mieleen Pieni kauhukauppa. Puskan punervat oksat kietoutuivat toisiinsa kuin liaanit. Sahalla ja kirveellä oli töitä. Tiedän, että niin on edeskinpäin.

• Kauhupuskan oksiston lisäksi kärräsin samaan kekoon seitsemän kottikärryllistä sekä tontilla makaavia että puista hengenvaarallisesti roikkuvia risuja. Harmissani ja äkeissäni raahasin risuja ja paksuja rankoja kasvavaan kekoon: kukaan ei ole tehnyt mitään vastaavaa pitkään pitkään aikaan. Ei ainakaan edellinen rehtori, joka ei tiedä, mitä sana ’tehdä’ tai ’rehkiä’ tarkoittaa. Tunnen itseni taas idiootiksi, vaikka lemmittyni jälkeenpäin sanoikin iloinneensa saatuaan katsella liikkeitäni työntouhussa.

• Risuja emme saaneet tuleen. Keko oli tarkoitus polttaa, mutta tuuli puhalsi puuskittain niin, että siirsimme polttamista tuonnemmaksi. Siinä meni ensimmäisen viikon paras mahdollisuus symboliseen vanhan tuhoavaan aktiin. Työpöydän pyyhkiminen puhtaalta-pöydältä-aloitus mielessään tuntui varsin köyhältä korvaukselta. Vaikka pöytä kyllä ansaitsi kiillotuksensa. Miten nämä ihmiset ovat eläneet! Herranjumala, sanon, vaikka en häntä erikoisena pidäkään.

• Hoidin jauhesammuttimet tarkastettaviksi. Myöhässä olivat, pirulaiset. Tämä koko paikka tuntuu roikkuvan jossain seitkytluvulla hampaat irvessä. Onneksi sammuttimet ovat nyt ajan tasalla. Palotarkastuskin lienee pian tulossa.

• Maalasin seiniä. Entisen kusenlaikukkaan värityksen piilotin raikkaamman värin taakse. Työhuone alkoi heti tuntua kodikkaammalta – jos työhuone nyt kodikas olla voi. Edeltäjäni,  työn vähäisyyttä arvokkaana pitänyt laiskuri, ei huoneessa ainakaan viihtynyt. Tai no, tuolillaan hänen on ollut pakko istua, jotta opiskelija näkisi ikkunasta edes patsaan. Tuolin hävitin hetimiten.

• Saman tilan, siis työhuoneen, toimivuutta lisäsi eniten kuitenkin se, että rehtorille hommattiin tietokone. Ihan oikeasti, edeltäjälläni ei ole koskaan ollut tietokonetta pöydällään. Pelkästään uuden myllyn asentaminen olisi puhdistanut pöydän vanhasta paskasta. Miten ihmeessä rehtori voi millään opiskelun tasolla olla tietokoneeton? Sen ei pitäisi olla mahdollista mitenkään. Syitä puutteeseen toki on. Niistä suurin on puute – nimittäin se, että ei osaa tehdä tietokoneella mitään. Jessuskiesus, sanon tähän väliin, vaikka hänkään ei ole ollut kuin mustetta paperilla.

Varmasti jotakin jäi kertomatta. Nämä teot ovat kuitenkin muuttaneet opinahjoni jo parempaan suuntaan, jota voisimme kutsua vaikka nykyajaksi. Otetaan sille!