Olin ensimmäisessä sellaisessa kokouksessa, joka liittyy tulevaan toimeeni. Omituisin mielenliikkein astelin huoneeseen. Kättelin seitsemän ihmistä ja istuin pienelle puiselle tuolille, jota kuvittelin piinapenkinsi. Asettelin pöydälle paperini. En kuitenkaan tarvinnut niitä, sillä nämä minua paljon iäkkäämmät ihmiset hyväksyivät mukisematta kaiken, mitä suustani päästin.

Jälkeenpäin ajattelin, että olisi pitänyt testata heitä jollain kummallisella, jollain täysin absurdilla. Olisi vaikka pitänyt ehdottaa, että opinahjo nousee peltojen ikeestä aurinkoon, jos siellä aletaan järjestää uzbekistanilaisen homopornoelokuvan festivaalia. Olisin silti kohdannut nyökytyksiä. Mmmm, sepä olisi kiintoisaa. Jotakin erilaista. Sellaista ei muilla ole. Se on valtti. Hyvä.

Mikä helvetin ennustaja minä olen? Mikä minä olen sanomaan, vetääkö se ja se opiskelijoita? En mikään. Silti on mukavaa, jopa hauskaa ja hupaisaa huomata, että oikeista naruista vetämällä, oikeita avaimia vääntämällä, voi edetä niihinkin taloihin, joihin ei ajatellut koskaan astuvansa. Tarjotaanpa vielä prinsessa ja puoli valtakuntaa. Nyt se ei kyllä kelpaa. Prinsessa minulla jo on ja valtakunnan kunnon kanssa on niin ja näin.

Jos en muuta oppinut kokouksesta, niin ainakin se tuli taas todennettua, että puhumista kannattaa harjoitella. Näille kehässä liian kauan olleille en tarjonnut ihmeellistä, mutta ehkä nuoremmuuteni ja oletettu innostumiseni oli riittävästi. On tiedettävä, mitä sanoa, millaista köyttä kannattaa hirttäytyvälle tarjota, mutta on myös osattava sanoa tavalla, jonka hirttäytyvä uskoo. On näköjään hyvä osata myös tarjota pelastusta, uskotella, että silmukasta voi vielä irrottautua, vaikka silmukka olisikin jo tiukasti kaulassa ja tuoli jo kaatumassa.